Kirjoitin taannoin omista haasteistani päästää irti. Että elämä ilman jatkuvia vaateita tai rajoituksia merkitsee minulle vapautta. Ja, että aina oma halu ei ole tarpeeksi voimakas todelliseen irtipääsemiseen. Tarvitaan tukevaa voimaa ulkopuolelta. Ja loputonta rakkautta.
Olen kasvanut ympäristössä, jossa päihteet olivat syntiä. Päihteistä puhuttiin pelotellen. Viikoittaisista seuroista poisjääminen oli pahin vaara päihteiden käytölle. Opin halveksimaan ihmisiä, jotka mitenkään koskaan hipaisivat pulloa. Itsekin olin raivoraitis 34-vuotiaaksi saakka.
Kuitenkin vuosikausien pelottelusta huolimatta ajattelin, että ihminen ei ole paha, vaikka päihtyykin joskus. Syvälle juurtuneesta pelosta huolimatta, uskalsin nähdä ihmisen päihteiden takana. Omasta rajoittuneisuudesta huolimatta huomasin erottaa ongelman viihteestä. Olinkin kasvanut koko ajan sitä kohti, että vain kohtaamalla todellisuus ja nykyhetki, oli enää merkitystä. Uskovaisten taivas olikin tuntunut niin järjettömän vaikealta saavuttaa.
Tiedän miltä näyttää addikti. Tiedän, miten valtava imu on addikti. Tiedän, milloin elämän vastakohta on addikti.
Samalla kun kirjoitan tätä, haluaisin istahtaa jokaisen vierelle, jolla on vaikeuksia rajoittaa omaa käytöstään. Erityisesti sellaisen ihmisen vierelle, joka turruttaa herkän sielunsa erilaisilla päihteillä.
Olen nähnyt, että hyväksyvä kohtaaminen ja lempeä katse voi tehdä ihmeitä. Että läsnäolo ja pyyteetön rakkaus voi luoda uutta. Uskon nykyisin siihen, että tarkoitukseni on kohdata ihminen maan päällä niin kuin taivaassa. En enää odota, että joku parempi aika koittaa, jossa kykenen näkemään. Tässä hetkessä, näissä ihmisissä, on minun paratiisi.
Jos tarvitset apua, et ole yksin!
Soita numeroon 010 195 202 , Suomen Mielenterveysseuran kriisipuhelin päivystää arkisin klo 9.00-07.00 sekä viikonloppuisin ja juhlapyhinä klo 15.00-07.00 .