Joitakin vuosia sitten opiskelin eräässä arvostetussa korkeakoulussa. Ennen koulutukseen pääsyä jouduin, kuten joka ikinen hakija, tarkkaan syyniin, jotta saatoin päästä osaksi historiallista kulttuuria. Muistan hakuprosessin jälkeisen tunteen. Olo oli kuin äkisti tyhjentyneellä ilmapallolla – fyysiset ääriviivat kykenin vielä hahmottamaan, mutta henkiset voimavarani olivat huvenneet viimeistä pisaraa myöten. Henkisestä väsymyksestä huolimatta tunsin ylpeyttä siitä, että minut oli kutsuttu pääsykokeeseen ja olin hengissä yhä sen suoritettuani.
Syksy koitti. Olin läpäissyt tiukan kontrollin ja saatoin aloittaa opintoni arvokkaassa opinahjossa. Olo oli huikea. En saattanut uskoa, että kuuluin osaksi opiskelijajoukkoa. Kuljin ensimmäisen viikon leijuen lattiapinnan yläpuolella ja pidin itseäni hyvin onnekkaana.
Elämä tuon tummatiilisen rakennuksen seinien sisäpuolella oli kuitenkin kaukana glamourista. Tai ainakin sellaisesta hohdokkaasta elämästä, joksi olin sen kuvitellut. Heti ensimmäisellä luennolla jouduin erään opettajan silmätikuksi. Olinkin päässyt pääsykokeiden perusteella suorittamaan kolmoskurssia ykkösen sijaan, eikä hän voinut sitä käsittää. ”Kuinka mitättömän näköinen tyttö saattoi olla niin pitkällä, kun kukaan muukaan kurssilla istujista ei ollut.” Marssin ulos luokasta ja vaihdoin omatoimisesti sekä kurssia, että opettajaa. Päätin siinä hetkessä, että minun ei tarvitse kestää kiusaamista yliopistossa, kun sitä oli tapahtunut jo ala-asteella. Käytävillä puhuttiin, että jos kestää kyseisen opettajan metkut, on todellinen taiteilija. Ajatus tuntui sairaalta.
Koulun ilmapiirissä elettiin kuplassa, jossa treenattiin joskus läpi yön. Koulussa näyttäydyttiin päivittäin, jotta ahkeran opiskelijan leima säilyi. Opiskelijoiden välillä vallitsi erikoinen hierarkia, jota on vaikea sanallistaa. Kilpailua ei ollut, mutta aina kysyttiin kenen opettajan oppilas oli tai mitä numeroita oli kursseista saanut. Opettajien ja oppilaiden välillä oli autoritäärinen raja, jonka saattoi häivyttää olemattomiin istumalla iltakaudet opettajan kanssa samassa baarissa tai lähentymällä noin niinku fyysisesti. Nyt ajattelen, että kestin monia asioita vain siksi, että oli niin siistiä opiskella huippukoulussa. Silloin en tiennyt, että herkkyyteni vuoksi näin ”keisarit ilman vaatteita”, kun läheiset opiskelutoverini eivät ”alastomuutta” huomanneet. Kritisoin ääneen usein koko järjestelmää. Halusin laadukkaampaa pedagogiikkaa ja peräsin oikeudenmukaisuutta. Ihmettelin takaoven kautta tapahtuvia opettajavaihdoksia ja naaman perusteella tehtyjä arviointeja. Päätin valmistua mahdollisimman nopeasti ja päästä terveellisempiin maisemiin.
Huomaan aiheen nostavan mieleeni tukehduttavia muistoja. Päässä kaikuu eräskin lausahdus, jonka kuulin jonkun harjoituksen yhteydessä: ”Kärsi, kärsi! Kirkkaamman kruunun saat!” Tai, kun itkin ystävälleni sen tunnin jälkeen, jolloin opettaja taitavasti piilotti seksuaalisen kourimisen tekniikan hiomiseen. Yhtä ahdistavaa helvettiä. Ja sitten kristillisissä piireissä puhutaan kärsimyksestä ikään kuin hyveenä. Ihminen jalostuu ja muuttuu arvokkaaksi, kun hänen elämäänsä sisältyy kärsimystä. Voisin sanoa olevani tällä hetkellä yksi erinomainen kullannuppu. Jalostunut arvometalliksi hornankattilassa.