Kun olin lukioikäinen, työskentelin paikallisessa siivousfirmassa. Eräs perjantai-ilta sain erityistehtävän. Ymmärsin, että siihen tarvittiin tietynlainen ruumiinrakenne, sinnikkyyttä ja vahvaa sietokykyä. Voi olla, että en ollut tehtävään paras mahdollinen, mutta kiltti ainakin ja tunnollinen.
Pääsin ison tavaratalon pihaan esimiehen kyydissä. Muulloin kuljin kaikkialle jalan tai pyörällä. Nyt oli kuitenkin kyseessä jotain aivan muuta, ihan supertyö. Menimme sisään tavaratalon pyöröovista. Kassajonot olivat pitkät. Vartijat seisoivat jo ovella valmiina sulkemaan ne asiakkaiden poistuttua. Ilta oli myöhä, mutta tavaratalossa oli edelleen täysi valaistus. Kuljin esimieheni perässä, vaikka tiesin missä siivouskomero oli. Olinhan ollut siivoojana siellä jo usein ennenkin. Tehtävä tuntui sen vuoksi jotenkin ihmeelliseltä. Seurasin tarkasti ohjeita. Tarkistin pesuaineet sekä muut tarvikkeet. Kannoin käsissäni sankoja ja rättejä, kun lähdimme kohti varsinaista tehtäväaluetta. Pysähdyimme suuren hedelmätiskin kohdalle. Tiskin reunassa oli pieni rako. Raosta putosi hedelmiä jatkuvasti tiskin alle kiviselle lattialle ja mätänivät sinne. Haju nousi sieraimiini ja minua inhotti. Esimieheni sanoi: ”Kömmi tiskin alle ja puhdista lattia!” ”Mitäh!” Siinä se oli, minulle osoitettu supertehtävä. Hankasin ja raaputin, kiillotin, liotin ja kuivasin useita tunteja pää kumarassa kontallaan lattiaan jämähtäneitä hedelmiä. Lopulta olisin voinut syödä illallisen siitä kiviseltä lattialta tuolla pimeässä, ahtaassa ja kummallisessa työpaikassani.
Opin, että mikään työ ei ole toista hienompi. Tärkeämpi toki!