Keinun. Keinu heiluu edes takas. Jalkani sojottavat suoraan taivasta kohti. Nojaan syvään taakse, jotta vauhti kiihtyisi yhä kovemmaksi. Tavoittelen kauniita pilviä. Ilma on kirkas. Nauruni kaikuu kauas.
Silloin se tapahtuu. Puhelimeni näyttöön ilmestyy välkkyvä kuva. ”Vastaa!”, se vaatii. Katson puhelinta, annan sen soida. Ei se ole kuitenkaan tärkeää. Ehdin myöhemminkin.
Näyttö täyttyy yhä uusista viesteistä ja puheluista. On tapahtunut jotakin järkyttävää. On pakko keskeyttää – ”Minä olen täällä, kaikki kunnossa!”
Yhdessä hetkessä kaikki muuttuu. Ihmiskunnan yhteinen turvallisuuden tunne haihtuu. Jotkut huutelevat suojakuplansa sisältä kömpelöitä totuuksia. Siinä höyrytessään puheillaan samalla tappavat kaiken kauniin. Äh. En näe mitään hyvää. Koko tori on täynnä toinen toistaan täydellisempiä mielipiteitä ja huuto kuuluu syvälle uneen saakka. Se on nyt täällä! Sitä jo moni osasi odottaa!
Joskus todellisuus on käsittämätöntä. On pakko levittää sielun suojaksi seitin ohut viitta ja käpertyä oman sydämen lämpöön. Ohuen ohut viitta suojaa pelolta ja vaaralliselta tuntuvalta uhalta.
Keinun ja keinun. Jalat harovat ilmassa. Otan hurjan vauhdin ja sohaisen pilviä. Yksi menee linttaan, niin kuin huonosti tallottu kengän kanta. Taivas sekoittuu harmaaksi puuroksi. Sitten ne taas hajoavat, taivaalla vaeltavat pilvet. Hattaraiset pilvet hajoavat hienoiksi haituviksi ja liikkuvat muodostuen taas yhdeksi isoksi pumpulipalloksi.