Tämä kesä on ollut jotenkin erikoinen. Kaikki on tuntunut niin valoisalta ja avaralta. Oma asenteeni elämää ja ihmisiä kohtaan on löytänyt uudenlaisen suunnan. Olen myös uskaltanut olla itseni mittainen, niin pitkä ja leveä kuin olen. Olen vahvistanut minua kannattelevia arvoja, kuten tasapainoa ja rakkautta. Se on vaatinut joitakin uhrauksia, joita olen tehnyt siksi, että hyvä sielussani on saanut kasvurauhan.
Vuosia sitten, kun olin vielä uskovainen, osallistuin pyhiinvaellusmatkalle Israelissa. Matkaan kuului vierailu Jerusalemin itkumuurilla. Sinä päivänä oli kuuma. Aurinko paistoi eikä taivaalla näkynyt pilven hattaraa. Itkumuurin edustalla oli paljon ihmisiä, turisteja ja paikallisia. Muurin vasen suojattu laita oli tarkoitettu miehille ja oikea paljas reuna naisille. Näin edessäni satoja naisia, jotka jonottivat vuoroaan muurin läheisyyteen. Osa heistä oli päivittäisellä rukousmatkalla, toiset kamera kaulassa kurkistelemassa yhtä uteliaana kuin minä. Uskollisimmat rukoilijat poistuivat muurilta peruuttaen monta sataa metriä, kunnes jatkoivat päivän toimiin reippain askelin.
Päätin siinä hetkessä, että kirjoitan oman rukouksen ja vien sen itkumuurille. Revin käsilaukustani löytämästäni paperinkulmasta pienen palan. Etsin kynän ja aloin miettiä viestiäni. Kävin läpi elämääni ja tarpeitani. Kertasin toiveitani hiljaa kuiskaillen. Mikään niistä ei tuntunut siinä hetkessä niin tärkeältä, että olisin kehdannut sen itkumuuriin upottaa. Olin voimakkaan tunteen vallassa. Minua itketti, kun vihdoin ymmärsin, mitä minun on kirjoitettava. ”Tapahtukoon Sinun tahtosi!” – niin taitoin lapun ja pyöritin vielä tiukalle rullalle. Pesin käteni pesualtaassa, astelin määrätietoisena muurille, ja jäin odottamaan vuoroani. Katselin muuria lähempää. Sen kaikki kolot olivat täynnä pienen pieniä eri värisiä paperimyttyjä, joita ihmiset olivat tunkeneet edellisten päälle. Osa rullatuista mytyistä oli maassa muurin vieressä. Ei omanikaan kolossa kauan pysynyt, kun tippui maahan muiden joukkoon. Olo tuntui siitä huolimatta pyhältä ja vapaalta. Enää ei tarvinnut muuta kuin elää, kaikki tapahtuisi kuten on minun kohdalleni määrätty.
Jos tulisin itselleni juuri nyt kylään, oven avaisi aurinkoinen ja ystävällinen sielu. Jos nyt koputtaisin sydämeni ovelle, vastaan tulisi rohkeampi ja itsevarmempi sisin kuin vuosia sitten. Jos nyt aloittaisin jutustelun itseni kanssa, saisin vuorollani vapaasti puhua ja sanomaani arvostettaisiin. Jos nyt kutsuisin itseni teelle, en enää aliarvioisi ulkoista olemustani. Jos nyt ojentaisin auttavan käteni, kohtaisin tukevan käsivarren, johon voisin turvallisesti nojata.
Tuosta hetkestä itkumuurilla on kulunut aikaa. Helteinen päivä Jerusalemissa kuitenkin elää minussa yhä. Se on minun henkilökohtaisen matkani alku. Nyt kohtaan itsessäni koko sen täydellisyyden, mitä en silloin kehdannut paperille kirjoittaa. Uskon, että minussa asuu kaikki se valo ja lämpö, mitä silloin toivoin itselleni. Kauneus, jota näin ympärilläni olevissa ihmisissä, on myös minussa. Voin olla itselleni yhtä uskollinen, kuin ne fanaattisimmat rukoilijat itkumuurilla, jotka poistuivat kompuroimatta kumarrellen kasvot itkumuuria kohti. Tiedän nyt, että se rakkaus, jota silloin tunsin rukoillessani, on osa minua. Nyt vihdoinkin näen itseni.