Pidän kädessäni paksua paperinippua, jonka ylälaitaan on kiinnitetty kuva. Nipun otsikko hämmentää: ”Noloja tilanteita vuosilta 1981 – 2017”. Onpa niitä kertynyt. Silmäilen tiheään kirjoitettua tekstiä paperi kerrallaan. Otsikot eivät todellakaan imartele. Kauhuissani plärään nippua, sydämeni tykyttää yhtä nopeasti kuin tapahtumahetkellä.
Paraskin: ”Kun jalkani äkisti vammautui”. Muistan tilanteen elävästi. Minä nuori vaasalainen olin lähtenyt kesätöihin suureen Helsinkiin. Asuin kahdeksan muun työtätekevän tytön kanssa kimppakämpässä, jonka pesukonetta käyttivät myös alakerrassa asuvat opiskelijapojat. Asunto oli kuuma sinä helteisenä kesänä. Arvuuttelimme, että kananmuna olisi hyvin kypsynyt ikkunalaudalla auringon paisteessa. Kämpän ahtaus sumensi ajattelua. (Ihmettelen, että selvisin niinkin hyvin.) Minun oli tapana lähteä tuulettamaan ajatuksiani yksin, kertomatta sen tarkemmin mihin. Lähdin siis töiden jälkeen nopeasti omille teilleni. Kävelin reippaasti lyhyen matkan lähellä sijaitsevaan upeaan kirkkoon. Istuin taakse, urkulehterin lipan alle. Yritin sovittaa väsyneen kehoni kovalle pystysuoralle penkille. Se onnistui, nostin polveni ja nojasin rennosti penkkiin. Kirkko täyttyi muistakin ja pian alkoi kuulua taidokkaasti soitettuna kaunis urkumusiikki. Koko tunti oli pyhitetty Bachille.
Musiikki oli rentouttavaa, mieleni lähti liitämään välittömästi. Soitto hälveni vaimeaksi, kunnes äkkiä kuulin voimakkaan törähdyksen. Heräsin. Ihmettelin, miksi kesken kaunista fuugaa kuului niin voimakas kieliäänikerta. Sen sekunnin mietittyäni, ymmärsin heränneeni omaan pieruuni. Sen oli kuullut varmasti koko muu yleisö. Olin nukkunut koko konsertin ja oli lähdettävä valoisaan kesäiltaan. Häpesin töräyttelyä niin, että päätin ontua kirkosta ulos. Ihmisethän suhtautuvat myötämielisemmin heikoimpiinsa. Aah. En koskaan unohda, mutta nyt jo naurattaa. Selaan nippua. Jokaiselle elämäni päivälle riittää kertomus. Miten paljon onkin tapahtunut. Istun nojatuoliin ja syvennyn muistoihini. Kaappikellon pehmeä tikitys vaimenee. Annan mieleni leijailla.
