Kohtaamisia kauppiaskadulla.
Kerran kävellessämme appiukon luota kotiin, tapasimme matkalla Vincentin. Tapaaminen oli taianomainen. Muutamaa päivää aikaisemmin olin palannut takaisin Turkuun kesälomareissulta. Kahden viikon loman aikana olin kovasti kaivannut kotiin jäänyttä sulhastani. Meitä oli hiljattain kohdannut myös suru-uutinen, kun vanha äiti nukkui pois. Kaikkien voimakkaiden tunteiden myllerryksessä kesä tuntui juuri sillä hetkellä täydelliseltä. Aivan kuin taivas olisi ollut kokonaan auki.
Yht’äkkiä Vincent vain oli siinä. Ihan kuin se olisi osannut odottaa meitä. Vincent – lintu, varis. En tiedä miksi tavallisen näköinen varis istua nökötti kadun reunaan jätetyn pyörän ohjaustangolla. Nimesin sen heti Vincentiksi. Katsoin varista ja menin lähemmäksi. Se vaikutti rauhalliselta. Vaikka minä, innokas ihminen, halusin tehdä lähempää tuttavuutta. Sen silmät räpsyivät, kun silitin varovasti päätä ja rintakehää. Ohuet luut tuntuivat höyhenpuvun alta. Ja se oli niin lämmin.
Lähelle oli pysähtynyt muitakin kulkijoita. Joku heistä osasi sanoa, että Vincent oli istunut kadun reunalla jo pidempään. Vielä illalla kulkiessamme samaa reittiä, varis näkyi notkuvan yhä talon kulmilla. ”Viisas lintu!” -tuumasi rakas sulhaseni.