En ota kantamuksia. Lähden siltä istumalta. Matkaa on jonkun verran. Sanoisinko kaksi kilometriä. Kävelen rivakasti. Sillä tavalla ripeästi, että jokainen askel vetää minua yksi kerrallaan lantiosta saakka riuskasti eteenpäin. Kantapäät ojentuvat maata kohti heti, kun edelliseltä ehtivät. Koko kroppani kiertää ihanteellisesti, kuten kävellessä kuuluukin. Käsivarret heiluvat eteen ja taakse, sadetakin hihat äänekkäästi kahisten. En katso vastaantulijoita, etenen määrätietoisesti.
Olemukseni on uhmakkaan kevyt, jopa raivoisan keskittynyt. Matka taittuu, pihapiirit vilahtavat silmäkulmissa. Joihinkin jos ehtisin kurkata, näkisin idyllisiä pihoja ja istutuksia. Perennoja, niistä pidän erityisesti. Mutta päättäväisyys kintereillä pysyn aikamoisessa vauhdissa. En ehdi vilkuilemaan, pidän katseen tiukasti samassa pisteessä, jotta liike ei pysähtyisi.
Joku on sanonut, että kävely on kuin meditointia. Mutta minä en mietiskele, minä etenen. Liikun, kuin ohjelmoitu. Askeleet osuvat lähes äänettöminä tummaan asfalttiin. Näen edessäni koko tien. En tee mitään äkkinäistä. Väistän jo monta metriä etukäteen. En kosketa, en kohtaa. Tässä kuljen minä, keltaisessa sadetakissa.
Pian olenkin jo siinä. Avaan oven, astun sisään. Kulkunen kamanassa kilahtaa oven sulkeutuessa. Olomuotoni muuttuu. Keltaiseen sadetakkiin pukeutuneena olen kävelijän lisäksi ihminen. Tiskin takaa minua tuijotetaan. Astun lähemmäksi. Näen hänet ihan selvästi. Hänen olemuksensa on kysyvä, katseensa pistävä, läpitunkeva. Selvitän kurkkuani ja pyydän kirkkaalla äänellä: ”Desi menestystä, kiitos!”