Tasaan hengitystäni. Ajatukseni poukkoilevat. Huomaan tuijottavani hänen oikeaa korvaansa, enkä tiedä miksi. Nopeasti kiinnityn taas puhuttavaan asiaan. Kuuntelen. Katseeni vaeltaa pitkin seiniä. Äh. On hankala keskittyä. Jännitän hänen jokaista sanaansa. Jos sieltä tuleekin yhtäkkiä jokin vaikea kysymys tai minun henkilökohtaiseen elämään liittyvä lauseen loppu. Niistä vereni hetkeksi kuohahtaa. Puristan hikisiä käsiäni yhteen. Pidän suuni supussa ja toivon, etten möläytä mitään sopimatonta.
”Mitä ruokaa kissanne syö?” Apua, en muista. ”Hän on pieni ja herkkä kissa.” Herkkä kuten emonsa. Oi. Niin monta asiaa on huomioitava. Minä tuore kissaemo en todella tiedä miten minun tulisi käyttäytyä.
Kotona tarkistan, että pikkupedolla on kaikki hyvin. Silitän hellästi otsaa ja kaulan alta. Kissa puskee ja heittäytyy lattialle hellittäväksi. ”Toin ruokaa, se on erilaista kuin ennen.” Prrrr. ”Toin lelunkin.” Prrrrrrrrrr. ”Silitänkö vielä?” Prrrrrr-rrrrrrrrrrrr-rrrrrrr! Varovasti hoidan suloista kissaa. Päivä päivältä osaan paremmin. Eilen liityin klubiin lemmikkieläinkaupassa. Alue on vallattu. Meillä asuu kissa!